27.8.2011

Perillä Chilessä

Nyt on kolmisen viikkoa chileläistä perhe-elämää takana, ja pikkuhiljaa alan sopeutua tänne. Heti alusta asti on kyllä kaikki mennyt ihan uskomattoman hyvin! Perhe on ihana ja vähän höpsö, enkä luokkakavereissakaan keksi mitään valittamista. Ainut elämää hankaloittava asia täällä on uuden kielen oppiminen. Osallistuminen kymmenen pikavauhtia pälättävän chileläisnuoren keskusteluun kun ei aina ole ihan helppoa! Joka päivä kuitenkin oppii jotain uutta, ja kyllä jo näinkin varhaisessa vaiheessa huomaan että edistystä on tapahtunut.

Ennen tänne saapumistani olin tietysti googlaillut kuvia kaupungistani, Viña del marista ja sähköpostitellut perheeni kanssa. Hämmästys oli kuitenkin suuri kun näin kaupungin ensimmäistä kertaa. Tyyni valtameri, hiekkarannat, korkeat aallot, värikkäät talot, kauniit kukkulat… Listaa voisi jatkaa loputtomasti. ’Onko tällaista paikkaa edes olemassa?’, ajattelin. Mutta ilmeisesti on koska käsivarttani nipistäessäni en herännyt onnellisesta unesta, vaan saan joka päivä ihastella tätä upeaa ympäristöä.

Maisemaan rakastumisen lisäksi chileläiseen kulttuuriin sujahtaminen on käynyt minulta yllättävän helposti. Eroavaisuuksia Suomen kulttuuriin kun kuitenkin on todella paljon. Ihmisillä ei täällä ole niin paljoa ns. henkilökohtaista tilaa kuin Suomessa, mutta ainakaan toistaiseksi se ei ole aiheuttanut minulle minkään näköistä ahdistusta. Poskipusut vaihdetaan aina kun tavataan ja erotaan, siitäkin huolimatta että tapaamiskerta olisi ensimmäinen. Toisen hyvän esimerkin hajuraon puuttumisesta löytää ruuhka-aikoina busseista, kun sana ’täysi’ saa uuden merkityksen; aina voi tiivistää vielä vähän että uusi matkustaja mahtuu kyytiin.

Koulunkäynti minun osaltani on täällä vielä aika alkeellista, lähinnä yritän ymmärtää mistä opettaja puhuu. Tauoilla tutustuu kuitenkin lähes poikkeuksetta uusiin mukaviin ihmisiin, ja oppitunnitkin kuluvat espanjaa opiskellessa. Tunnit alkavat joka päivä kahdeksalta, ja loppuvat päivästä riippuen klo 14-16. Lounas syödään täällä aika myöhään, noin kahden aikoihin, ja kyllä alkaa suomitytön maha murista kun on tottunut Suomessa että koululounas on jo ennen puolta päivää. Kulttuurijuttu varmasti tuokin ja kaippa siihen pian tottuu!

Kaiken uuden ja oudon omaksuminen täällä vie vielä todella paljon energiaa eikä illalla tarvitse kauaa unen tuloa odotella! Pikkuhiljaa alan kuitenkin tuntea itseni enemmän ja enemmän perheenjäseneksi ja elämä helpottuu vakiintuneiden rutiinien myötä. Kokonaisuudessaan kaikki on tähän mennessä sujunut jopa paremmin kuin odotin, pitää vain jatkossakin muistaa pitää samaa, positiivista asennetta yllä!